Laitos laitostaa

Kirjoituksia

Kannatan sitä, että vanhusten laitosmuotoiseen hoitoon säädetään hoitohenkilöstölle vähimmäisraja. Vaikka minimi ei ole mikään ihmelääke, uskon sen kuitenkin myötävaikuttavan laitospotilaiden nykyistä inhimillisempään elämään. Ymmärrän kyllä monia kriittisiäkin kommentteja, joita asiassa on esitetty. Minun käsitykseni perustuu siihen, mitä näin äitini kymmenvuotisen laitosvaiheen aikana.

Laitos laitostaa,- se on ikivanha totuus. Eläminen missä tahansa laitoksessa on aina tuonut mukanaan tiettyjä yksilöllisyyttä polkevia asioita. Yhtenäiset aikataulut, itsemääräämisoikeuden ja intimiyden rankka väheneminen, laitoksen ehkä piilossa oleva oma alakulttuuri jne. vieraannuttavat normaalielämästä. On säädettyjä sääntöjä, ja on myös epävirallisia lakeja.

Ymmärsin hyvin nopeasti, että iäkkäälle laitosasukkaalle kuuluvat vaipat, mielialalääkkeet ja nukahtamislääkkeet. Kaikki nämä ovat kai sitten välttämättömiä, jotta laitos yleensa saadaan toimimaan. Vastaan hangoittelu on aika turhaa.

Vaikka äidin vanhainkoti kuului sosiaalipuolen hallinnon alle, oli sosiaalinen puoli todella vähissä. Kysymykseeni ”Mitä äidille teidän mielestänne nyt kuuluu?” vastasi osastonhoitaja luettelemalla äidin lääkkeitä. Talo oli myös rakenteeltaan hyvin sairaalamainen, joten yhteisiä sosiaalisuutta lisääviä tiloja ei juuri ollut. Isossa salissa koko talon väki vietti kyllä isoja juhlapäiviä hiukan etukäteen. Kauniita eleitä toki oli, kuten ruusut kaikkien ruokapöydällä äitienpäivänä.

Henkilökunta oli pääsääntöisesti miellyttävä. Ihan aina siellä ei kuitenkaan tiedetty, että ”ulkopuoliset korvat” kuuntelevat. Hoitotyö on todella raskasta. Ja se on sitä raskaampaa, mitä vähemmällä väellä joudutaan tulemaan toimeen. Kohtuullinen henkilöstön määrä antaa edes teoriassa mahdollisuuden korkealaatuiseen työhön. On kyse ammattitaidosta ja laadusta, mutta myös asenteista ja työpaikan kulttuurista. Pohjimmaltaan on kyse ihmisarvosta ja sen kunnioittamisesta.

Väitetään, että henkilöstön lakisääteinen mitoitus johtaa laitoshoidon suosimiseen muiden hoitomuotojen kustannuksella. Väitetän myös, että minimistä tulee helposti maksimi. Niin tai näin, paremmassa asemassa ovat kuitenkin ainakin inhimilliseltä kannalta katsottuna omassa kodissa asuvat. Yksinäisyyden tunteita lienee vanhoilla sekä kotona että laitoksessa. Vanhusten asumiseen kaivataankin uusia muotoja, joissa on mukana myös se kadonnut sosiaalinen.

Virve Airaksinen

Kommentoi